Tutkimisesta tuli rahan perässä hutkimista

Kirjoittajat Harri Laihonen ja Petri Virtanen. Artikkeli julkaistu ensin Talouselämän Tebatti-palstalla 7.8.2015.

Suomen Akatemian tekemä Tieteen tila -raportti kertoo tieteen tason olevan meillä vakaa ja maailman keskitasoa parempi. Tämä on kuitenkin vain toinen puoli totuudesta. Kääntöpuolena raportti toteaa, että tällä vuosituhannella Suomi on jäänyt jälkeen monista OECD-maista. Monet ovat lisäksi sitä mieltä, että Suomessa tehdään nykyisin valtava määrä tutkimusta, jolle ei ole kysyntää.

Tutkimisesta tuli rahan perässä hutkimista

Tieteen tuloksellisuuden ongelmat alkavat paljastua, kun katsotaan ulkoisten mittareiden, t&k-panostusten ja julkaisumäärien taakse. Oman arviomme mukaan tieteen ”tuotantoprosessi” sakkaa: rahaa kuluu, mutta laadukkaita tuotoksia ei synny, tutkimus on muuttunut kaoottiseksi sätkimiseksi.

Yksi syy ongelmiin löytyy innovaatiojärjestelmästämme. Kilpaillun rahoituksen merkittävä rooli on johtanut siihen, että yliopistoissa käytetään valtavasti aikaa myöhemmin hylätyksi joutuvien hankkeiden suunnitteluun ja hakemusten kirjoittamiseen.

Kilpaillun rahoituksen keskeisyyden vuoksi monet tutkijat rimpuilevat rahoituksen talutushihnassa. Pahimmillaan laadukkaan tieteen edellyttämästä pitkäjänteisyydestä ei ole tietoakaan.

Tieteen tila -raportin mukaan yliopistot kattavat kolmasosan (noin 430 miljoonaa euroa vuodessa) kaikista tutkimusmenoistaan kilpaillulla rahoituksella. Tähän lasketaan mukaan Suomen Akatemian, Tekesin ja EU:n tutkimuksen puiteohjelman myöntämä rahoitus.

Raportti kehottaa yliopistoja profiloitumaan ja kehittämään työnjakoaan ja yhteistyötään. Maailman mittakaavassa tieteen huipulle on vaikea kivuta ilman sitä. Kotimaista ja kansainvälistä yhteistyötä kaivataan myös rahoitukseen.

Kilpailu tutkimusrahoituksesta on viime vuosina kiristynyt, hakemusmäärät kasvaneet ja hakemusten osumatarkkuus heikentynyt. Arviolta vain 10-15 prosenttia hankeaihioista rahoitetaan. Tutkijan näkökulmasta panokset ovat kovat, sillä kyseessä on töiden jatkuvuus. Yhteistyön sijaan ohjaus synnyttää enemminkin veristä kilpailua.

Yliopistoilla ei ole välttämättä enää taloudellisia resursseja tutkimuksen tekemiseen. Yliopistot eivät solmi työsuhteita ennen kuin tutkija pystyy näyttämään rahoituksensa olevan kunnossa. Työnantaja-työntekijä -suhde syntyy usein kolmannen osapuolen päätöksen perusteella.

Yliopistotyönantajan ja tieteen tulevaisuuden näkökulmasta kysymys on siitä, miten voidaan houkutella osaavia ja lahjakkaita nuoria tutkijoita tieteen tekemisen pariin. Ei voi olla niin, että väittelevät akateemiset ”lapsitähdet” alkavat lähestyä 40 ikävuoden ikää ennen väitöskirjansa valmistumista.

Tietysti on tärkeää, että tutkimusideat kilpailutetaan ja vain laadukkaat rahoitetaan. Kilpailutuksen järjestämistapaa olisi kuitenkin syytä miettiä uudelleen. Nykyinen kuormittaa järjestelmää kohtuuttomasti.

Pätkätyösuhteessa puun ja kuoren välissä olevat tutkijat lupaavat hakemuksissaan helposti ”kuun ja tähdet” taivaalta. Toisaalta tuloksellisuus ja tilivelvollisuus toteutuvat huonosti – luvatusta joutuu harvoin tilille. Hieman kärjistäen tilanne on se, että tutkimuksen rahoitusjärjestelmä on kiinnostunut lähinnä rahan jakamisesta, ei niinkään siitä mitä rahalla saadaan aikaan.

Akateemisen vuoden aikana hakemuksia tehtaillaan sen eri vaiheissa. Jos tutkimusryhmän lahjakkaimmilta menee suurin osa ajasta rahoituksen metsästämiseen, sopii kysyä, onko ihme että tieteelliset läpimurrot jäävät tekemättä.

Yliopistohenkilöstön lisäksi tutkimusrahan hakuruletti kuormittaa myös rahoituksen myöntäjiä ja yrityksiä. Innovaatiojärjestelmämme haaskaa valtavasti panoksia kilpaillun tutkimusrahoituksen hakuruletin pyörittämiseen.

Mitä asialle pitäisi tehdä? Julkisessa keskustelussa vaaditaan tutkimuksen tason nostoa. Samalla resurssit kuitenkin vähenevät, ilman että rahoitussysteemin toimintalogiikkaa muutetaan. On selvää, että yliopistojen pitää päästä yhteistyössä aivan uudelle tasolle.

Ajatus ketterästä organisaatiosta on lupaus, joka tuo mukanaan tarpeen tutkimusresurssien uudelleen arvioimisesta ja kohdentamisesta valittujen painopisteiden mukaan. Yliopistojen työnjaon miettiminen ja toimintojen yhdistäminen olisi yksi ratkaisu. Jostain syystä sitä pelätään.

Yhteistyö auttaa aivan varmasti näkemään uudenlaisia rajapintoja, joilta tieteellisiä innovaatioita on lupa odottaa. Pelkillä rakenneuudistuksilla asiaa ei kuitenkaan ratkaista. Tuottamattoman työn määrä pitäisi minimoida ja toiminta muuttaa joustavammaksi sekä yliopistoissa että tutkimuksen rahoittajainstituutioissa.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s